Mama - Soria

- Profiilikuva tulossa -

Nimi: Ratha.
Kutsutaan: Mama, Akka tai Äiti. Oikeaa nimeä ei kukaan koiran itsensä lisäksi enää edes tiedä.
Sukupuoli: Narttu.
Ikä: Noin kuusi vuotta (ihmisittäin suunnilleen 45).
Laji/rotu: Koira, rottweiler.
Lauma/asema: Soria, suojeluringin ykkösryhmän kapteeni/tämänhetkinen vastuuhenkilö.

ULKONÄKÖ
Säkäkorkeus 61,5cm, paino 47kg.

Rottweileriksi Maman tunnistaa jo kaukaa, sillä ruumiinmuodoiltaan se on kuin rotumääritelmän mukaan koottu. Raameiltaan se on neliskanttinen, voimakaspiirteinen ja lihaksikas, joskin edustaa enemmänkin rotunsa kevyempää ja sporttisempaa mallia, kuin sitä kaikkein voimakkainta ääripäätä. Lihakset eivät pullistele liiaksi ja koiran yleisolemus on atleettinen ja vaivattomasti liikkuva, ei karkea tai liian raskas. Sillä on leveä rintakehä, suora selkä, oivat kulmaukset ja raskastekoinen pää, jossa on lerppuvat korvat, korkea otsapenger ja lyhyt kuono. Koiran puruvoima on kiitettävä; ihon alta näkyvät leukalihakset korostavat sen kasvojen lyhyttä ja korkeaa muotoa. Tassut ovat muodoiltaan suuret ja lyhyet ja nissä olevat kynnet kovettuneet ja kenties hivenen keskivertoa pidemmät, häntä on pitkä ja keskivaiheiltaan hienoisesti kaartuva.

Vaikka koira rakenteeltaan näin ollen on rotunsa parasta antia, on sen ulkomuodossa eräs hyvin epätoivottu piirre. Siinä, missä rottweilerin turkin kuuluisi olla syvänmusta ruosteenruskein merkein, on Akka pääväriltään siniharmaa hailakanruskeilla merkeillä. Sininen väri johtuu melaniinin tuotannon häiriintymisestä ja se vaikuttaa värin lisäksi koiran karvapeitteeseen (ns "sinisen koiran syndrooma/blue dog sydrome); nartun korvissa karva ei kasva kunnolla ja iho kulottaa turkin läpi myös sen otsassa. Vika on täysin kosmeettinen, eikä se vaikuta kantajansa elämänlaatuun millään tavalla.
Koska sininen on diluutioväri, eli haalistuma mustasta, on Maman iho sinervää ja kirsun ja huulien pigmentti toivottua hailakampaa. Lisäksi sen silmät ovat syvänruskean sijaan vaalean harmaansiniset, joskin hämärämmässä valossa näyttävät beigenvärisiltä.

Ehkä nartun omaleimaisin tuntomerkki on sen vatsalinja, joka tapaa negatiivistakin huomiota osakseen saamaan. Ei Akka siitä loukkaantunut ole, pitää se itsekin tätä erityispiirrettään hieman luotaantyöntävänä. Viimeisimmän pentueensa jälkeen sen nisät ovat nimittäin jääneet lerppumaan koko venyneeltä mitaltaan ja roikkuvat nyt velttoina kohti maata. Osittain kyseessä on iän tuomaa rasitusta, vaikka hurtta noin muuten onkin erinomaisessa kunnossa.

Aseenaan narttu käyttää heinähankoa.

LUONNE
Ei ole mitään vahvempaa, kuin äidin rakkaus, sanotaan. Tuolle sanonnalle Ratha - tai Mama, kuten koiran yleisin kutsumanimi kuuluu - on kuin henkilöitymä, ruumiillistuma. Sen luonnetta leimaa suojeluvietti ja voimakas oikeudentaju, jotka yhdessä lujan päättäväisyyden kanssa tekevät siitä lähestulkoon horjumattomalta vaikuttavan oikeustaistelijan. Mama ei katso hyvällä perustelematonta väkivaltaa tai silkasta pahansuopuudesta kumpuavaa ilkeyttä tai julmuutta, eikä narttu epäröi puuttua vääriksi näkemiinsä tilanteisiin. Pohjaluonteeltaan se on jopa uhrautuvainen, muttei kuitenkaan itsetuhoinen, eikä se pistäisi henkeään alttiiksi tuntemattoman vuoksi. Huolimatta siitä, että rauhallisessa normaalitilanteessa sen koko olemus kielii harmoonisesta rauhallisuudesta eikä se torju ketään ilman kunnollista syytä ja kohtelee kaikkia mitä kauneimmin, sille on ominaista pitää itsensä etäällä muista ja valikoida tärkeimmät läheisensä tarkkaan. Rottweiler on oppinut kantapään kautta, että liian monesta henkilöstä välittäminen koituu lopulta omaksi harmiksi; kalmojen riuduttamalla maalla ei ole aikaa surra kaikkien perään. Eläville koiraeläimille se on kuitenkin niin lämmin ja huolehtiva kuin vain osaa olla; klassinen isoäitihahmo se ei ole eikä sen yleiskuva ole aurinkoinen, mutta usea sorialainen silti tietää, että itsensä surkeaksi tuntiessaan Maman puoleen voi aina kääntyä. Se kuuntelee murheet ja auttaa parhaansa mukaan, se hymyilee aidointa hymyään - joka on vaisuhko ja vähän surumielinen, mutta yleisesti ottaen luottamustaherättävä - ja tulee vierelle, jos se sille suinkin sallitaan.

Se, mitä Akka itsestään ulos antaa, se horjumattomuus, ei kuitenkaan ole koko totuus. Vahvuus ja vakaus on juuri sitä, mitä se haluaa muiden siitä ajattelevan - se on rooli, jonka esittämiseen hurtta on jo niin ehdollistunut, että se tulee siltä selkärangasta, luonnollisena ja vakaana. Tilanteessa kuin tilanteessa järkähtämöttämän kuvan luonti on siltä niin hiottua ja vaistonvaraista, että toisina hetkinä sorialainen pitää sitä totuutena itsestään. Karumpi totuus kuitenkin on, että estäessään negatiivisempia tai vaikeasti käsiteltävämpiä tunteitaan näkymästä, se patoaa ne sisimpänsä lokerikkoihin ja unohtaa sinne. Mutta parhainkaan itsehillintä ei tuhoa noita tunteita eikä niiden kieltäminen tee niitä olemattomiksi: Mama on sisimmässään hajalla ja vain ajankysymys se on, milloin se rasittaa itseään liikaa patoamisellaan ja vajoaa totaaliseen burn-outiin tai peräti menettää järkensä. Harmahtavalla on heikot hetkensä, eikä se esimerkiksi ole koskaan päässyt yli adoptiopentujensa kuolemasta. Yhä uudelleen ja uudelleen se näkee öisin painajaisia ja haaveunia hoidokeistaan ja joskus murtuneimpina hetkinään kuulee näiden riipiviä uikutuksia ja vikinöitä korvissaan jopa hereillä ollessaan. Pennut ovatkin sille heikkous, ja siinä missä se kestää monen muun pahan pelkkä surunsävy kasvoillaan, saattaa pennun ahdistelu saada sen hutiloimaan ja hätiköimään.
Rotukoira elää vain muille, kanssakulkijoittensa vuoksi. Oman elämänjanonsa se on menettänyt jo muutama vuosi sitten, kuin myös ison osan itsetunnostaan. Mama ei pidä itseään minään, mutta asemansa vuoksi se puskee eteenpäin itsetuhoisuuteen sortumatta. Se tietää tekevänsä tärkeää työtä laumansa eteen ja siitä se saa myös lisäpuhtia jaksamiseen. Ilman kapteeniuttaan tai läheisiään olisi rottweiler jo luultavasti syöttänyt itsensä kalmoille.

Kuten edellä kerrotusta päätellä voi, on koira omistautunut työlleen ja useimmiten hoitaa sen kunnialla. Silti se luovuttaisi paikkansa mielellään eteenpäin, jos joku osaavampi vastaan tulisi. Ääneen ei Akka sitä koskaan sano, mutta jossain sisimmässään se toivoisi rauhallisempaa elämää ilman suuria vastuita. Kaipuu halajaa jotain seesteisempää, joka antaisi sille ehkä aikaa ajatella itseäänkin.

MENNEISYYS
Valerianassa Mama on asunut elämästään puolet. Se tuli maahan ihmisten mukana noin kolme vuotta sitten, kolmivuotiaana, kun se ei enää voinut täyttää alkuperäisten omistajiensa vaatimuksia. Pilkkahinnalla sen oli ostanut valerianalainen mies, joka sittemmin toi sen mukanaan kotiinsa. Mies oli yksinäinen eikä järin ihmisistä pitänyt, mutta luonteeltaan hyvin eläinrakas ja osti koiran lähinnä elämäntoverikseen, hoitaakseen sen kuntoon ja elääkseen sen kanssa sen loppuelämän ajan.

Rotikkanartun synnyinolosuhteet eivät olleet aivan niin hohdokkaat, kuin mistä se sai uuden ihmisensä kanssa - valitettavan lyhyen ajan - nauttia. Aivan pentutehtailijoiksi sen alkuperäistä isäntäperhettä ei ollut sanominen, mutta pariskunnalle tärkeintä oli kuitenkin tuottoisuus eikä kasvatettujen eläinten terveys. Osaltaan Maman sininen väritys lieneekin seurausta heikoista jalostusvalinnoista, vaikka värivirhettä putkahteleekin tarkasti seulottuihinkin yhdistelmiin. Virhe ja siitä seurauksena oleva BDS ei myöskään ollut este Akan pennuttamiselle - vuoden verran täytettyään se synnytti esikoisensa, kolme urosta. Siitä vajaan vuoden päästä yhden tyttären. Jokaisen kerran, kun sen pennut siltä vietiin, se tunsi suurta murhetta, joka tuntui painavan kiven lailla sen rintaa. Muut kennelissä asuvat koirat vakuuttelivat sille, että siihen oli paras tottua, se kuului asiaan eikä jokaisen menetetyn perään saanut itkeä. Oman mielenterveytensä takia, niin ne sanoivat.
Mutta surulleen Ratha ei mahtanut mitään. Se oppi peittämään sen, oppi näyttämään, ettei sitä enää vaivannut menetyksensä, mutta masennus jylläsi yhä. Käytöksestä se ei näkynyt normaalitilanteessa, mutta heijastui kyllä siinä, ettei se enää suostunut ihmisten vaatimuksiin. Kun se kävi tosissaan seuraavan pentueensa isäksi tarkoitetun uroksen kimppuun, menetti isäntäperhe kiinnostuksensa siihen ja hankkiutui koirasta eroon.

Silloin se päätyi nykyisille kotikonnuilleen, vain jonkun aikaa ennen ensimmäisten kalmojen ilmaantumista. Ensimmäinen vuosi, jonka se uuden isäntänsä kanssa vietti, oli sille terapiaa. Mies hoiti sitä omistautuneesti ja sai sen henkiset arvet paranemaan. Rottweilerin voimakas suojeluvietti tuotti toisinaan hankaluuksia, mutta yhteiselo isännän ja kyläläisten kanssa oli pohjimmiltaan rauhallista ja leppoisaa. Naapurin sekarotuisesta nartusta, Tariesta, Akka löysi hyvän ystävän ja se tunsi vilpittömän äidillistä lämpöä kun Tarie synnytti neljä pentua. Samoihin aikoihin oltiin omituisesti käyttäytyvistä, selkeästi sairaista koiraeläimistä tehty ensimmäisiä havaintoja, mutta niiden satunnaislaatuisen luonteen vuoksi asiasta ei oltu liian huolissaan. Kalmojen pitäminen kaukana kylästä ja sen lähimailta ei vielä tuolloin ollut vaikeaa ja niin Mama, kuin Tariekin luulivat, että mitään harmia niistä ei koskaan koituisikaan. Ei, jos pysyteltäisiin kylän rajojen sisällä.
Se luulo oli naiivi. Tarie oli yksi ensimmäisistä uhreista. Ensiksi narttu katosi ja jätti vielä kovin nuoret pentunsa yksin, jolloin rottweilernarttu ne huolehdittavakseen otti. Oikean äidin palatessa kotipihaansa eräänä yönä, vieläkin niin pahaa-aavistamaton rotukoira ilahtui ja tunsi helpotusta. Jo kaukaa Tarien olemuksessa oli havaittavissa jotain epänormaalia, mutta sitä Mama piti lähinnä vain kylän ulkopuolella eletyn ajan aiheuttamana uupumuksena - piti aina siihen asti, kun ennen aina niin lempeä sekarotuinen kävi aggressiolla sitä kohti. Häkeltynyt harmaja ehti siirtyä sivuun, mutta pennut jäivät suojatta. Tuntematta jälkeläisiään enää omikseen, Tarie repi rikki niiden pienet kehot; ne olivat kaikki kuolleet jo siinä vaiheessa, kun Maman onnistui saada toimintakykynsä takaisin. Jonkin vaiston varassa se tiesi, ettei mielensä menettäneen elukan kimppuun uskaltanut hyökätä hampaitaan käyttäen, joten se kiskaisi lähimpänä olleen esineen, heinähangon, leukoihinsa ja iski sen piikit läpi Tarien kaulasta. Kalman lihakset rutisivat ja haurastuneen elukan pää irtosi puoleksi rotukoiran repäistessä aseen irti. Silti se ei kuollut. Sen sairas keho vajosi maahan, mutta yhä se yritti etujaloillaan hilata itsensä rottweileria kohti. Heinähanko iskeytyi seuraavaksi epäkuolleen päähän, silmäkuoppien kautta aivoihin.
Se hetki muutti nartun elämän. Kun pentujen huudot edelleen kaikuivat sen korvissa, se päätti lähtevänsä taistoon kalmoja vastaan. Se päätti, että ne tuli hävittää ennen kuin kaikilla oli edessään sama kohtalo, kuin Tariella.

Ensiksi hurtta suojeli kylää, yhäti heinähankoa mukanaan kantaen. Kun sen korviin alkoi kuulua huhuja laumoista, se liittyi Soriaan ja sai pian paikan suojeluringistä. Raerynin kadottua se siirtyi joukon johtoon.

MUUTA
Ominaisuudet:
Lihasvoima: 4/5
Puruvoima: 5/5
Nopeus: 3/5
Ketteryys: 3/5
Kestävyys: 4/5
Kuulo: 3/5
Hajuaisti: 3/5
Näköaisti: 3/5
Äly: 3/5

Pelaaja: Saranna